Lontoon omat pellet, Arsenal, Chelsea ja Tottenham

Jalkapalloilun Mekan, Lontoon, kolme suurinta rypevät nyt jokainen tahollaan. Mekka muistuttaa nyt enemmän sirkusta. Sen lippulaivaseurat ovat tänä päivänä nolouden huippu. Jalkapalloa seuraavaa maailmaa huvittavat illasta toiseen Lontoon kolme omaa pelleä, Arsenal, Chelsea ja Tottenham. Vielä jonkin aikaa sitten uskottaviksi menestysjoukkueiksi luetut seurat ovat muovautuneet hiljattain eri syistä meemijoukkueiksi. Näihin Lontoon ”Big Six”-joukkueisiin liittyvät meemit löytyvät nyt jokaisen jalkapallon uutiskanavan ja median etusivuilta. Ihan oikein! Tällä tasolla näistä joukkueista löytyy sellaisia Pelle Hermanneja johtoportaista, valmennuksesta ja pelaajistosta, jollaisia ei katseltaisi edes Suomen aladivisioonissa.

On aika liimata pellennenät muutamien yksittäisten henkilöiden nenään. Aloitetaan Arsenalin tirehtööristä, Mikel ”Poppamies” Artetasta. Arteta kun tykkää ennen tärkeitä pelejä leikkiä pukuhuoneessa joukkueensa kanssa päiväkodista tuttuja hyvän hengen ryhmäytymisleikkejään. Näyttää hienosti toimivan!

Arsene Wenger loi Tykkimiehistä aikajaksollaan vankan menestyspumpun. Hän valeli seuraan voittamisen kulttuuria ja sitä, kuinka vain täydellinen on riittävä. Kompromisseja ei tehty. Wengerin aikana Tykkimiehet viritettiin parhaimpaan terään viimeistään keväisin, kun isot pojat pelaa ja muut vikisee.

Arteta on tähän vastakohta. Paljon puhetta, selityksiä, anteeksipyytelyitä ja miljardeja käytettyjä puntia siirtomarkkinoilla. Vastineeksi yksi kusinen korona-ajan FA Cup. Arteta oli paljon kovempi jätkä nappulakengät jalassa, mitä kentän laidalla. Hänestä on vuosien mittaan paljastunut pelkuri, vailla mitään auktoriteettia. Viimeistään sokeatkin ovat pystyneet sen tänä vuonna näkemään. Kuinka susi riisutaan maskistaan ja alta paljastuu lammas. Sen näkee kaikesta, kun Arsenalia ja Artetan käytöstä seuraa.

Arteta tuntee seuran läpikotaisin, joten hän tuntee myös ne paineet ja ne traumat, joita seuran sisällä on. Varsinkin suurimpien pystien (Valioliiga ja Mestarien liiga) suhteen. Arsenal on kiistatta tasokas joukkue vuodesta toiseen ja se on aina pelannut kärkisijoista viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Mestaruuksia ei vaan tule. Eikä tule niin kauan kun Mikel Arteta liian piukassa neuleessaan kiljuu Gunnersin pukuhuoneessa.

Suosittelen esimerkiksi YouTubesta tai somesta etsimään klippejä Artetasta ja hänen metodeistaan harjoituskentillä ja pukuhuoneessa. Ovat oikeasti aika hauskaa katsottavaa. Ja hyödyllisiäkin, sieltä voi saada vaikkapa joku rippikoulun ohjaaja hyviä ideoita iltahartauksille. Artetahan siis pahentaa näillä jutuillaan Arsenalin painetilaa. Uudet pelaajat seuraan tullessaan tajuavat Artetan ansiosta varmasti nopeasti, kuinka noiduttu seura on kyseessä, kun valmentajan pitää joogata nuotion ääressä lähettääkseen pahat henget pois mestaruuden ratkaisevan ottelun alla. Tällainen toiminta kertoo vain siitä, että kukaan, Arteta mukaan lukien, ei Arsenalissa usko voittamiseen.

Eniten Arsenalissa sapettaa selittelyt ja hienot, kliseiset motivaatiopuheet -ja sanonnat, joita he viljelevät medialle kaudesta toiseen. Etenkin Artetan johdolla, mutta myös pelaajien. ”It’s not over”, huusi Declan Rice omilleen kaksi sekuntia loppuvihellyksen jälkeen mestaruuden ratkaisseessa City-pelissä, kun huomasi kameran kuvaavan häntä. Onhan se ohi?! Pari sekuntia takaperin ei ollut, mutta silloin ei kiinnostanut. Taas varmaan mietittiin viimeiset minuutit pelistä sitä, että mitä kivoja kliseitä sanotaan medialle ja kameroille. Ricen naamasta näkyi myös toiselle puolelle maapalloa, että kyllä se on ohi. Sanat on vain sanoja. Niitä Arsenalilla riittää, tekoja ei ole 20 vuoteen näkynyt.

”I’m on fire”, rääkyi Arteta ennen viime viikon Mestarien liigan puolivälierää ja videolta on kuultavissa, kuinka jotkin medianedustajat repeävät. Nappisilmäinen Arteta ei onnistuisi habituksellaan vakuuttamaan edes 10-vuotiaita junnuja. Ja Arsenalin esitys oli kaikkea muuta kuin tulta. Oksettava, pelin tappava, hikinen esitys kotonaan Sportingia vastaan. Mentiin taas siitä, mistä aita on matalin. Nippanappa jatkoon miljardin pienemmällä pelaajabudjetilla operoivaa jengiä vastaan. Ja fanit puhuvat jostain mestaruuksista ja quadrupleista. Ei ikipäivänä!

Arsenalin tähtipelaaja Gabriel hävisi vähintään 101-0 kaksintaistelunsa Erling Haalandille sunnuntaina. Gabrielin olisi pitänyt itseasiassa lentää pihalle ennen aikojaan, hän kun puski Haalandia päähän. Se on hienoa hidastuskuvaa. Kuvassa näkyy voittaja ja luuseri. Gabrielin teko viestii myös Artetan otteen menettämisestä. Tuollaisia ylilyöntejä ei hyvin valmennetussa joukkueessa tapahdu.

Annan vinkin kaikille kotisohvien asiantuntijoille, mutta myös ihan kansainvälisessä TV:ssä itseään asiantuntijoiksi kutsuville. Muistakaa nyt, että se mitä palloilusarjoissa tapahtuu joskus elo-, syys-, lokakuussa, sillä ei ole väliä tuon taivaallista. Aikaisintaan helmikuussa voidaan alkaa katsoa peliä sillä silmällä, keissä on mestaruuspotentiaalia. En halua enää koskaan kuulla lokakuussa ihmisten sanovan Arsenalin voittaneen mestaruuden, koska ero on ”jo” 9 pistettä. Arsenalin peli oli ihan nättii ja siistii Valioliigan kierroksilla 1-10 (edellisen 20 kauden tapaan), mutta kun ensimmäisen kerran tajuttiin olevan mestaruudessa kiinni alkoi pikkuhiljaa valumaan lahkeesta.

Itse taisin ensimmäistä kertaa jo marraskuussa, eräässä podcastissa vierailtuani tyrmätä puheet Arsenalin mestaruuksista. Ne kun näyttivät niin varmoilta silloin, kun Tykkimiehet vielä johtivat Valioliigaa ja Mestarien liigan turhaa runkosarjavaihetta niin ylivoimaisesti. Allekirjoittaneen puheille saattoi joku vielä tällöin naureskelle, mutta ei naureskele enää. Suoraan sanottuna v*tuttaa, kuinka sinisilmäisesti jengi jaksaa syksystä toiseen hehkuttaa jotain Arsenalin ja Toronto Maple Leafsin kaltaisten joukkueiden tulevia mestaruuksia. Ettekö te tolvanat ikinä opi?

Näiden syksyisten mestaruushehkutusten aikoihin Arsenalin menestys nojautui viimeisten minuuttien voittomaaleihin, joissa Gabriel ja William Saliba järjestäen työnsivät vastustajan maalivahdit pallon kanssa verkkoon erikoistilanteiden päätteeksi. Myös tolpat olivat tällöin Tykkimiesten puolella. Mutta pelimiehet ansaitsevat tolpatkin puolelleen vasta kevään peleissä. Sokeakin näki tuolloin, että sillä pelillä ei tulla tälläkään kaudella mitään oikeasti voittamaan.

Pari kuukautta takaperin kotiottelussa Chelseaa vastaan pystyi tervesilmäiset sanomaan viimeistään, että tyhjin käsin Gunners tulee taas jäämään. Gunners johti Chelseaa 2-1, tehtyään tuttuun tapaan puolustajiensa Gabrielin ja Jurrien Timberin toimesta hikiset erikoistilannemaalit. Chelsean laitahyökkääjä Pedro Neto lentää 70-minuutilla toisella keltaisella ulos. Tästä alkoi verinen taistelu, Arsenal puolusti kotonaan vajaamiehistä, umpisurkeaa Chelseaa vastaan 11 miehen voimin jäljellä olleet 25 minuuttia. Arsenal-miehistö makasi oikeasti pyramidimuodostelmassa maaliviivallaan. Ja näin Artetan Dream Team sai kolme pistettänsä. Arsenal-tähdet hyppivät katsomoon ja hakkasivat rintaansa kuin Kobe Bryant konsanaan loppuvihellyksen tullessa. Ero on jälleen 9 pistettä ja enää 3 helppoa kuukautta jäljellä! Mikä taistelu, mikä joukkue! Vajaamiehinen Chelsea kaatuu kotona 2-1. Wau! Oksensin suuhuni sekä tuossa, että viimeisimmässä Mestarien liiga -matsissa Sportingia vastaan. Niin oksettavalla tavalla Tykkimiehet ovat tämän vuoden puolella voittonsa napanneet. Mutta siitä Artetan pelitavasta onkin ollut helppo nähdä, että mitään ei tällä voiteta. Se onkin jalkapallolle hyvä asia. Arsenalin pelin seuraaminen on pahempaa kuin vesikidutus.

Minäpä sanon sen vielä teille, että Arsenal voi johtaa vaikka 2-0 pelin 90-minuutilla jossain mestaruuden ratkaisevassa ottelussa, mutta sekään ei tule riittämään. Arsenal sössii itse mistä tahansa asetelmasta, antakaa vaikka 5 maalia eteen. Ei riitä, kun panoksena on pokaali. Kun seuran logoon on syöpynyt ne paineet ja traumat, mitä Arsenalilla ja tilannetta pahentaa sekä lietsoo Artetan kaltainen pelle, ei seura tule ainakaan hänen aikanaan voittamaan yhtään mitään.

Toivottavasti onnistuin vakuuttamaan teidät, arvon lukijat, viimeisimmätkin, jotka jollain tasolla Arsenalin pokaaleihin ovat uskoneet. Let’s toivotaan yhdessä, että Mikel tiimeineen lähtee helvetin kauas Lontoosta ja pääsarjajalkapallosta! Sitten Arsenalilla voi olla ennen vuosisadan vaihtumista mahdollisuudet johonkin pandemiakannuun taas. Tai kolmannen maailmansodan alkaessa, jos hoksaavat ainoana joukkueena osallistua johonkin kilpailuun. Aika näyttää. Toivottavasti ollaan vielä silloin hengissä.

Artetan ja Arsenalin peli on joten kuten vielä laskettava jalkapalloksi ja joukkue sentään pelaa kärkisijoista jo useampaa vuotta putkeen vielä tässä kohtaa kautta. Toista se on Lontoon sinisellä puolella, jossa aletaan valmistautumaan kohta seuran hautajaisiin. Roman Abramovichin perintö ollaan vedetty ja pitkälle vessanpöntöstä alas. Jopa Artetaa pahemmaksi pelleksi voidaan leimata Chelsean omistajaporras ja uusi (pian vanha) manageri Liam Rosenior. Mutta miksi, miksi Rosenior edes hankittiin Chelseaan päävalmentajaksi?! Mies oli vuosi aiemmin saanut kenkää Championship-joukkue Hull Citystä surkeiden esitysten vuoksi. Miksi hänelle tehtiin 6,5 vuoden sopimus? Pisin manageripesti Chelseassa 2000-luvulla on kestänyt 2 kautta. Nyt ajateltiin vai, että Liam Rosenior tulee olemaan peräsimessä kolme kertaa sen ajan, mitä esimerkiksi Jose Mourinho, Antonio Conte ja Thomas Tuchel ajanjaksoillaan olivat?

Kuvitelkaa tilanne pelaajan kohdalla. Epäonnistut Championshipissä keskikastin joukkueessa. Joudut penkille, ulos kokoonpanosta. Sitten sinulle soitetaan Euroopan huippujoukkueesta, joka tavoittelee jokaista maailman pokaalia. He haluavat tehdä sinusta joukkueen kärkinimen ja kapteenin, 6,5 vuoden sopimuksella. Miltä kuulostaisi? Eihän Teemu Pukkikaan Norwichista lähtenyt kapteeniksi ja avaukseen Real Madridiin? Okei, huono vertauskuva, Temeä ja Rosenioria ei voi verrata, vain toinen heistä sai sentään jotain Championshipissä aikaan. Tai miettikää työelämässä sama vertauskuva. Epäonnistut nykyisessä työssäsi pienessä yrityksessä, saat potkut. Mutta vuoden päästä sinulle soitetaan, tuletko 150 kertaa suurempaan organisaatioon 10 kertaa suuremmalla palkalla töihin, 6,5 vuoden mittaisella sopimuksella? Itse tarttuisin ainakin, joten ei mitään Roseniorilta siinä suhteessa pois. Hän on varmaan pari kertaa silmälasinsa pyyhkinyt luettuaan BlueCo:n apinalauman tarjouksen.

Rosenior siis ansaitsee kevääseen 2032 saakka reilut 4 miljoonaa puntaa vuodessa Chelsealta. Ihan sama, vaikka saisi jo tänään ansaitusti kenkää. Eipä tarvitse Roseniorin pojan töitä halutessaan enää tehdä. Jos olisin hän, lähtisin kyllä tältä hänen nykyiseltä alalta hevonkuuseen, niin pahasti hän parissa kuukaudessa itsensä nolasi.

Itse sanoin jo tammikuussa, noin puolen minuutin tutustumisen jälkeen, että kylmät käy. ”Asiantuntijat” osasivat kuitenkin sanoa, ettei voi tuomita ulkonäön perusteella, jokainen ansaitsee mahdollisuuden. 20 vuotta Chelsean toimintaa tarkasti seuranneena, kyllä minä saakeli vieköön tuomitsen. Kun sen näki heti. Kaveri näyttää korkeintaan kemianopettajalta. Hänen habitus ja uskottavuus on samaa kastia kuin Artetan. Ei uskoisi ihan heti, että näiden miesten päivätyö on pyörittää miljardibisnestä ja pomottaa miljoonia kuukaudessa tienaavia egoistisia urheilutähtiä. He eivät varmaan onnistu pomottamaan edes omia lapsiaan kotipuolessa. Korkeintaan suukapulan saa Rosenior vaimoltaan.

Rosenior näyttäytyy medialle illasta toiseen ääni väristen ja heittelee ilmaan netistä ja kirjoista opiskelemiaan kliseitä. Hän on tullut liian suureen maailmaan. En tiedä, miten Chelsean johdossa ammattilaiset eivät sitä huomanneet tai aistineet kirjoittaessaan 30 miljoonan punnan diiliä tälle koiranpennulle.

Viimeisen parin viikon aikana Rosenior nolasi itsensä kentän laidalla lopullisesti. PSG:lle Chelsea hävisi odotetusti 8-2 otteluparinsa. Rosenior kuitenkin 8-2 tilanteessa, vajaa 10 minuuttia ennen pelin loppua jakeli kentälle taktiikkalippulappuja luettavaksi. Että jos tehtäisiin 8-3 -kavennus. ”Periksi ei anneta milloinkaan”, laulaa edesmennyt Olli Lindholm. Kyllä Ollikin 8-2 tilanteessa olisi antanut.

Rosenior Masterclass nähtiin myös viime lauantaina. Vastassa ilman toppareita pelaava Manchester United kotona. Tuloksena 0-1 turpaan, 0 maalia. Häviötilanteessa 80-minuutilla Rosenior teki jotain, joka oikeasti laukaisi minussa oksennusrefleksin. Topparit Acheampong ja Chalobah sisään. Siis topparit. 10 minuuttia jäljellä, maalin perässä, ja sä vaihdat kentälle kaksi topparia? Yksi mieleenpainuva tapahtuma oli myös se, kun Rosenior vaihtoi Romeo Laviaa kentälle. Nörtti-Rosenior kuiskutteli jotain Lavian korvaan ja näytti käsillään hänelle jotain taktisia visioitaan. Lavia vastasi tähän pyörittämällä päätään ja silmiään, ja juoksi kentälle. Tällainenkin piti sitten nähdä, kertookohan se jostain? Pelin jälkeen Rosenior kehtasi sanoa, että ”dominoimme, olimme parempia, muistan vastustajalta vain yhden maalipaikan.” Mitä helvettiä sitten? Vastustajalla ei ollut toppareita, eivätkä he silti mitenkään bussiin vetäytyneet. Rosenior ei vaan keksinyt mitään ja joukkue ei saanut mitään aikaan. Sinä, Liam, joukkoinesi vaan epäonnistuitte taas kerran. Katso peiliin. Sieltä se kemian maikka kurkistaa. Olet vain liian pieni mies, liian suuressa maailmassa.

Eilisestä Brighton-matsista en jaksa edes aloittaa paasausta. Se 3-0 vähintään olikin meillä jalkapallosta ymmärtävillä tiedossa etukäteen. Jos Chelsea olisi Marc Cucurella laitalinkkinään yhdenkin tehnyt, olisin syönyt hatullisen sitä itseään. Vähän terävämmällä viimeistelyllä Lokit olisivat voineet voittaa 6-0. Miten Rosenior kehtaa oikeasti näyttää enää edes naamaansa kentän laidalla, kysynpähän vaan. 4 miljoonan punnan vuosipalkalla.

Chelsea-fanien rukouksiin Brighton-tappio oli toivottu vastaus, se kun varmasti vauhdittaa Roseniorin lähtöä jo tämän kauden aikana. Koska jos Chelsea mielii mihinkään Euroopan kilpailuun, niin nyt vaikka se kenttämestari sinne puikkoihin loppukaudeksi ruokapalkalla olisi jo askel oikeaan suuntaan. Ja mielellään alle 6-vuoden pahvi tällä kertaa. Ellei kyseessä ole joku oikeasti maailmanluokan koutsi, jolla voittamisesta tai edes jonkinlaisesta menestyksestä olisi kokemusta. Luulisi maailmanluokan seuran kuitenkin havittelevan vain maailmanluokan koutseja, eikä mitään Roseniorin kaltaista sekundaa. Näitä ei-mitään-voittaneita, täysin vailla näyttöjä hankittuja Hessu-Hopoja on nyt pyörinyt Chelsean nurkissa liikaa. Nyt mitataankin sitä, onko Boehlyllä ja BlueCo:lla mitään järjenhiventä korvien välissä. Jos on, niin Rosenior ei vedä enää pelin peliä. Mutta turha laskea näiden idioottiomistajien varaan mitään. Jeffrey Epsteininkin hyvänä ystävänä tunnetun Boehlyn ja hänen sijoittajaystäviensä lähdön puolesta Lontoossa ollaan nyt muutaman päivän ajan jo marssittukin, koska niin kauan, kun he ovat seuran ylimmissä puikoissa, on Chelsea vaarassa lähteä valumaan jopa sarjatasoissa. Jos muutosta johtoportaassa ei tapahdu tai valmentajan tontille eksyy vielä yksikin Roseniorin kaltainen pelle, on vierailu Championshipissä tosi asia jo kaudella 27-28. Mark my words. Olen täysin realisti ja puolueeton. Voitte lukea lisää havaintojani Chelsean surkeasta tilanteesta tästä aikaisemmasta kolumnista.

Tottenhamin putoamista en teille, arvon lukijat, vielä 100-prosenttisesti lupaa. Samaan tapaan miten Arsenalin ja Chelsean pokaalittoman ajanjakson niin kauan, kun Artetan ja Boehlyn kaltaiset klovnit puikoissa ovat. Tottenhamista on vaikea nimetä ja osoittaa yhtä syypäätä tähän kaikkeen. Tottenham on muuten vain surkea ja säälittävä. Jo pidemmän aikaa pokaalittomien ajanjaksojensa takia Spurs on aina ollut naurunalainen kohde Englannissa. Nyt se ei ole enää pelkästään naurunalainen, nyt käy jo oikeasti jopa sääliksi.

Sen verran seurajohtoa voidaan kyseenalaistaa, että miksi ihmeessä Ange Postecoglou sai lähteä, kun seura vihdoin sen pokaalinsa, vieläpä Eurooppa liigan pokaalin, saavutti? Ja miksi Mauricio Pochettino sai aikanaan lähteä? Pochettinon aikana joukkue oli jotenkuten uskottava ja pokaalien kannassa kiinni. Postecogloun Spurs valahti tosin Valioliigassa hänen viimeisenä kautenaan sijalle 17., mutta silti. Se pokaali tuli, eikä varmasti tällä kaudella sijoitus olisi liigassa näin huono ollut. Tulevaisuus näytti Angen aikana paljon valoisammalta, mitä se tänään, kolme umpisurkeaa manageria myöhemmin näyttää.

Spurs järjesti lauantaina kotonaan pienen, lyhyeksi jääneen valonpilkahduksen. 70 miljoonalla hankittu keskikenttäpelaaja Xavi Simons vei upealla maalilla isännät reilu vartti ennen loppuvihellystä johtoon. Usko heräsi. Kaikilla muilla, paitsi meillä lajista ymmärtävillä.

Simons kun päätti heittää paitansa keltaisen arvoisesti pois ja juosta katsomoon koko joukkue perässä. 77 minuuttia kellossa. Peli 2-1. Ethän sä nyt herranjumala tee tota. Tiesin aivan satavarmaksi tässä kohtaa, että kohta onni kääntyy. Karma is a bitch. Spurs-koutsi Roberto De Zerbi fiksuna miehenä oli jo käyttänyt vaihtonsa ja kas kummaa, pari minuuttia sen jälkeen, kun Simons oli 5 minuutin verran poseerannut yleisölle netistä opettelemiaan poseja ja juossut kenttää ympäri, alkoikin jalat kramppaamaan. En epäile, etteikö Simons oikeasti ollut kovissa kivuissa, mutta olihan se nyt säälittävän näköistä. Hän veti sellaisen marttyyrivaihteen päälle, että oksat pois. Hän kieriskeli nurmella ja nilkutti siihen malliin, kuin häntä olisi ammuttu. Hänen liikkumisensa näytti siltä, kuin neliraajahalvaantunut olisi nostettu pystyyn. Hän ei varmasti ainoa väsynyt ja krampeista kärsivä pelaaja kuitenkaan kentällä ollut. Nuori pelaaja halusi vain näyttää koko maailmalle ja vastustajalle, kuinka hän antaa kaikkensa ja millainen suuri soturi on. Olen kuullut useasti valmentajien sanovan, älä näytä väsymystä tai loukkaantumista kellekään, ainakaan vastustajalle. Niin kauan kuin peli on käynnissä. Barcelonan akatemiassa, La Masissa tätä ei ilmeisesti Simonsille oltu ohjeistettu.

Simonsin nilkuttamisesta ja itkemisestä voimaantuneena Brighton tasoitti kuin tasoittikin ottelun aivan viime hetkillä. Oikein. Heti tasoituksen jälkeen Simons saikin virtaa ja krampit loppuivat, hän oli kuin uusi mies, kun ei pitänytkään enää puolustaa, vaan jahdata maalia. Viaplay-selostaja Ville Kuusinenkin ihmetteli ja nauroi, että mistäs tämä virtapiikki yhtäkkiä tuli. Loppuvihellys kuitenkin tuli ja päätti ottelun lukemiin 2-2 ja kamerat kääntyivät Simonsiin. Simons, 23-vuotias aikuinen mies itki, kiljui ja hyppi tasajalkaa vailla mitään tietoa mistään krampeista. Niihin kuviin piirtyi hyvin Spursin tilanne. Niistä kuvista on myös nähtävissä, että Championshipiin tulee viemään tällaisen pillittävän mieslapsilauman tie.

Vaikea sanoa, mikä tai kuka näistä seuroista, pelaajista ja toimihenkilöistä ansaitsisi isoimman luuserin viitan. Niin hauskaksi tämä lontoolaisseurojen tämän kautinen sirkus on mennyt. Kiitos, että olette olemassa, Arsenal, Chelsea ja Tottenham. Vaikka joskus tuleekin oksu suuhun, niin pääasiassa tarjoatte illasta toiseen päivän parhaat naurut. Se on varmaa, että yhtäkään näitten pelleseurojen peliä en loppukautena tule missaamaan. En mistään hinnasta jättäisi näitä ilmaisia sirkushuveja väliin. Kertokaa te, arvon lukijat, mielipiteenne ja antakaa ihmeessä äänenne tähän Viikon Pelle-kisaan. Tehdään arvostelu vähän samaan tapaan kuin Iltalehdestä tuttu ”kolme leijonaa ja kolme lammasta”, jos tiedätte mitä tarkoitan. Mieli tekisi kaataa koko ämpärillinen näitä pellenneniä yllämainittujen asianosaisten niskaan (jos en ole sitä jo tehnyt), mutta tämä on nykyaikaa tällainen ”ränkkääminen” ja ”tier-listaaminen”. Minäpä aloitan!