Milano-Cortinan olympialaisiin lähdettäessä Suomen olympiakomitea esitti Suomen viralliseksi mitalitavoitteeksi 6 mitalia. Ja kuinka ollakaan, loppujen lopuksi kuudesti nähtiin sinivalkoista väriä podiumeilla ja punaisilla matoilla. Se on kuusi kertaa useammin kuin Pariisin kesäolympialaisissa noin puolitoista vuotta takaperin. Kaikki kuitenkin tietävät meidän härmäläisten suoriutuvan paremmin jäällä ja lumella, kuin vesillä ja tartanilla, joten näiden kahden olympiakisojen vertailu voidaan jättää heti sikseen.
Tyydymmekö me urheilu- ja menestyshullu kansa sitten tähän viiteen pronssiseen ja yhteen hopeiseen riipukseen tältä erää?
No ei helkkarissa tyydytä.
Mainittakoon vielä ennen kuin jatkat pidemmälle, että tarkastelen nimenomaan koko suomalaisen urheilun ja ennen kaikkea talviurheilun tilaa ja puutteita suomalaisessa järjestelmässä. Tarkoituksena ei ole osoittaa sormella yksittäisiä urheilijoita, saatika ottaa mitään pois heiltä, jotka hyvin suoriutuivat tai toivat ne harvat mitalit kotiin.
Eräs tapahtuma pois lukien, tarkoitus ei ole käydä läpi jokaisen urheilijan jokaista kisaa tai tarttua kiinni kaikkiin yksittäisiin tapahtumiin, jotka ovat johtaneet pettymyksiin, vaan lähdetään ihan juuritasolta liikkeelle; miksi suomalainen urheilija ei pysty parhaimpaansa tärkeimmillä hetkillä?
Kuinka pitkälle kivikauteen pitää mennä, josta löytyy se esi-isiemme esi-isä, jolta olemme perineet liika kiltteyden, nöyryyden ja sen, että meidän yli saa kävellä?
Mistä kaivaa se mentaliteetti, jonka Suomen kansa omasi 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla, kun kusipäinen naapuri Idästä tuli polkemaan peltojamme ilman lupaa? P**kele!
Mitä ajan tällä takaa? Otetaan tähän täydellisesti kuvaava esimerkki jääkiekkokaukalosta. Ottelu Leijonat-Kanada. Eli me vastaan kenties kaikkien aikojen jääkiekkojoukkue ja tähtisikermä. Vaikka Suomellakin oli yksi kaikkien aikojen ryhmistä laittaa jäälle, vaikuttaa asetelma ja nämä jaot jo etukäteen epäreiluilta.
Ja mitä vielä, välieräottelun aattona valkenee, että matsin viheltää kanadalaisparivaljakko. Parivaljakko, jotka tuomaroivat NHL:ssä työkseen ja kun kaksi NHL-pelaajista koostuvaa maajoukkuetta kohtaa, on valinta perusteltu, mutta kun turnauksessa olisi ollut tarjolla myös Yhdysvaltojen passin omaavat tuomarit.
Koomisinta on se, että nämä jenkkituomarit vihelsivät kuin vihelsivätkin sitten illan toisen välieräkamppailun, jossa vastakkain olivat niin ikään USA ja piskurinen yllättäjä Slovakia.
Siis mitä ihmettä? Miksi ne tuomarit laitettiin näin päin? Ja sekö oli ihan ok kaikille?
Rakastettu kiekkoasiantuntija Ismo Lehkonen tilttasi myös totaalisesti jääkiekkoliiton suuntaan ja osasi hienosti sanoa, että Kummolan aikana tämä ei olisi ollut mahdollista, ei olisi tullut kuuloonkaan. Nään sen Ikan tavoin sangen selvänä, kuinka Kale olisi kävellyt IIHF:n tai kansainvälisen olympiakomitean toimistoon ja täräyttänyt nyrkin pöytään ja yhdysvaltalaiskaksikko olisi nimetty tähän matsiin tuomariksi hyvässä yhteisymmärryksessä alle kahdessa minuutissa.
No, se Kalesta ja tästä härdellistä… paitsi että…
Mitenkäs matsissa sitten kävi?
Suomi löi pöytään hienon esityksen, tuomaritkin löivät 50 minuutiksi pöytään hyvän ja puolueettoman esityksen, Suomi jopa johti 2-0. Kanada tuli kuitenkin maalin päähän onnekkaalla silmät kiinni-ohjauksella ja varsinkin 2-1 tilanteessa kolmannen erän lähestyessä puolta väliä alkoi paistamaan tuomareiden kansalaisuus läpi. Kanada tasoitti pelin kyseenalaisesti, Brad Marchandin syöksyttyä hienosti pelanneen Juuse Saroksen niskaan, josta pari sekuntia myöhemmin avautui helppo paikka Shea Theodorelle pistää peli tasoihin. Kanadalaistuomari tietysti osoitti maalin hyväksi kentällä, jotta Suomi joutuu pohtimaan haastoa ja ottaa riskin, että se joutuu alivoimalle haaston mahdollisesti epäonnistuttua. Suomen penkin takaa löytyy näihin tilanteisiin erikoistunut Mikko Manner ja Mamban aivojen raksutus saattoi kuulua kotikatsomoihin saakka, mutta Mamba yhdessä Suomen valmennuksen kanssa jättivät haaston käyttämättä.
Kukaan ei saa koskaan tietää, mihin mahdollinen haasto olisi johtanut. Pitää kuitenkin myöntää, että se tuskin olisi johtanut mihinkään, sen sijaan haastaminen olisi pitänyt tehdä silloin, kun vastustajan maan tuomarit valittiin tähän otteluun.
Pelin lähestyessä viimeistä minuuttia nähtiin jotain suomalaislasien läpi katsottuna iljettävää ja vastenmielistä. Jokaista NHL-kaukaloa jo vuosien ajan pelillisillä edesottamuksillaan dominoinut, Kanadan vähintäänkin ”kakkostähti” Nathan MacKinnon ottaa oikeudet omiin käsiin. MacKinnon nostaa puolustaja Niko Mikkolan mailan omiin kasvoihin, osuma on hento, eikä tuomaristo reagoi. MacKinnon kuitenkin tekee puolikkaan siltakaadon ja sellaiset ballerinan liikkeet, että Rudolf Nurejevkin on nousta haudastaan. Perään pikku vilkaisu maanmiehensä eli tuomarin suuntaan ja käsi on pystyssä. Tämä tietää sitä, että pian puolustetaan loppu varsinainen peliaika neljällä pelaajalla Kanadan yhteensä noin 70 miljoonaa taalaa vuodessa tienaavaa ylivoimaviisikkoa vastaan. Sitten tapahtui odotettu; itse jäähyn, pakko myöntää, hienosti taiteillut MacKinnon sivaltaa pienestä kulmasta, kiekonmentävästä aukosta pelin 3-2een.
Mutta Mamba on haistanut veren Leijonien vaihtopenkillä. Maalia on saattanut edeltää paitsio. Mamba ja Antti Pennanen haluavat haastaa maalin. Ensimmäisistä kuvista käy jo ilmi, että nyt on kyse millimetrien millimetreistä. Paitsiota ei tietenkään Kanadalle pelitilanteessa vihelletty kanadalaisten toimesta, joten kuvassa pitää olla selkeää näyttöä paitsiosta. Tilannetta tarkastellaan ”frame by frame”, onko Macklin Celebrinin luistin ennen kiekkoa hyökkäysalueella. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että Milano-Cortinaan tuotu kuva -ja videolaitteisto lienee edelliseltä vuosituhannelta ja ”freimien” väli videokuvassa on lähempänä sekuntia. Tarkoittaa siis, että videokuvassa Celebrinin luistin ja kiekko ”teleporttaavat” alueelle freimien välissä, eikä paitsioon ole tarpeeksi näyttöä. Näin Kanada eteni finaaliin.
Leijonille edelleen kahta viikkoa myöhemmin hattu korkealle päästä tästä taistelusta. Taistelusta kaikkien aikojen joukkuetta vastaan, jotka saivat kahdeksan oman maan miestä jäälle samaan aikaan, valitettavasti. Voitto Kanadalle tästä ottelusta pelillisestä näkökulmasta ei missään nimessä ollut vääryys, se kuitenkin hallitsi peliä täysin jälkimmäiset 2 erää ja he olivat röyhkeämpiä ja etevämpiä sekä MacKinnonin ansiosta pikkaisen kusipäisempiä.
Leijonien ja jääkiekkoliiton johdoportaalle hattu ei niinkään nouse. Se, että kanadalaisen tuomarikaksikon valinta peliin katsottiin läpi sormien, yhtäkään veritippaa vuodattamatta, on nolouden huippu. Kiekkoleijonaa #79, aurinkokuningas Juhani Tammista lainaten, mä häpeän.
Palataanpas sitten siihen kysymykseen, että miksi suomalainen ei ole parhaimmillaan tärkeillä hetkillä. Tästä väitteestä voidaan näiden kisojen osalta Suomen kärkinimistä sulkea pois miesleijonat, Suvi Minkkinen ja yhdistetyssä yksilökisoissa sekä parikisassa mitalit napanneet Ilkka Herola ja Eero Hirvonen. Nämä mainitsemani urheilijat ylsivät omaan potentiaaliinsa Milano-Cortinassa. Suomen olympiajoukkueen koko oli kuitenkin reilu 100 urheilijaa, joten puhtaat paperit annetaan aika pienelle osalle.
Vähintäänkin yhtä rakas olympialaji suomalaisille on maastohiihto. Laji, jossa olemme menestyneet vuosikymmen toisensa jälkeen. Laji, joka on tuonut jokaiselle suomalaiselle läjäpäin muistoja, legendoja ja nimiä, jotka jokainen sukupolvi muistaa ja tunnistaa. Jos muutoin ei kulje, niin hiihtoon ja hiihtäjiin kääntyvät katseet ja menestyshaaveet. Mainitsemistani ”legendoista” voinen todeta kolmen olleen mukana, kenties viimeistä kertaa, vielä näissä olympialaisissa. Niskaset Iivo ja Kerttu sekä Krista Pärmäkoski. Edes nämä legendat eivät yltäneet heidän omiin sekä koko kansan odotuksiin.
Etukäteen Milano-Cortinaan lähdettäessä oli tiedossa, että menestys laduilla voi pahimmillaan olla huonointa vuosikymmeniin. Edellä mainitsemieni legendojen tiedettiin olevan jo uransa ehtoopuolella ja jos ei kaukana, niin ainakin jo jonkin matkan päässä ”prime-ajoistaan”. Viime vuosina sprinteissä maailmancupeissa ja myöskin arvokisoissa onnistuneilta Jasmi Joensuulta ja Lauri Vuoriselta odotettiin villeimmissä unissa mitalia. Vuorisen kelpo onnistuminen ei riittänyt kuin neljänteen sijaan ja Joensuun surkea päivä osui uransa tärkeimpään päivään, hän jäi vastoin kaikkia odotuksia alkueriin.
Katseet suomalaisittain käännettiin tässä kohtaa kohti viestejä ja parisprinttejä, sekä päätösviikonlopun kuningasmatkoja, viisikymppisiä. Parisprintit menivät yksilökisojen tavoin niin persiilleen kuin olla ja voi, mutta viestistä Suomi nappasi sijat 3. (naiset) ja 4. (miehet). Hienoa, että likat toivat pronssia, mutta se olikin tuosta kyseisestä kisasta niin sanotusti bare minimum, puolet osallistuneista joukkueista kun kaatuivat vähintään kerran-kaksi matkan aikana. Ruotsin Ebba Andersson taittoi osuudestaan puoli kilometriä ilman toista suksea kaaduttuaan dramaattisesti. Tällöin Suomi meni luonnollisesti länsinaapurin ohi, reilulla 20 sekunnilla, mutta sinikeltaisten Jonna Sundlingille tämä oli vain välipala kiriä kiinni. Suomi jäi siis loppujen lopuksi kirkkaimmasta 75 sekuntia ja hopeasta vajaan puoli minuuttia. Mitali on kuitenkin aina mitali.
Miesten viestissä sija 4. kirveli. Tässäkin kisassa oli polemiikkia ilmassa liittyen isoveljemme Norjan kyseenalaisiin voitelu- ja huoltotoimiin, joista myös I.Niskanen valitteli kisan jälkeisessä haastattelussa. Oli miten oli, uskon norjalaisten vieneen kullat vaikka rullasuksilla tuossa kisassa. Suomen kannalta harmi oli se, että maastamme ei löytynyt neljää tarpeeksi kovaa tai kuumaa jätkää viestijoukkueeseen. Ennen kaikkea ankkuriosuudelle oltaisiin kaivattu kovempaa suoritusta.
Se, että päätösviikonlopun 50 kilometrin kuningasmatkoille lähdettiin asetelmista, että yksi mitali on pohjilla, on surullista. Entisillä kilpakumppaneilla, nykyisillä isoveljillä, Norjalla ja Ruotsilla, niitä oli tässä kohtaa yli parikymmentä.
Tiedostettiin, että Iivon mitali, saatika voitto, kuivattaisi hiihtoromantikkojen kyyneleet. Kyyneleitä saatiinkin uima-altaallinen lisää.
Niskasen tiedettiin päivä-kaksi ennen kuningasmatkaa kärsivän jonkinlaisista flunssan oireista. Toivo kuitenkin heräsi, kun Niskanen nähtiin kuin nähtiinkin lähtöviivalla. Niskasen ja suomalaisten unelmat murskattiin kuitenkin 15 kilometrin kohdalla. Sairaus ja sen hetkinen kunto päättivät Iivon matkan ja isolla todennäköisyydellä yhden kaikkien aikojen suomalaisista olympiaurista.
Viime vuosina haastatteluissa nokitteluistaan ja kukkopoikamaisuudestaan tunnettu Niskanen nähtiin kameran edessä nöyrempänä ja musertuneempana kuin koskaan. Se avasi varmasti ainakin miljoonan suomalaisen kyynelkanavat.
Harmi, että edes Iivon kaltainen legenda, jolle loputkin patsaat ja ansiomerkit tulevat myöhemmin, ei ole kuolematon, kun puhutaan mistälie viiruksista ja bakteereista, joita hengitysilmassamme leijuu laittoman paljon tänä päivänä.
Mille asioille sitten voidaan tehdä jotain? No varmaan ihan kaikelle. Ja ei, en ala erittelemään tässä kohtaa vuokrayksiöstäni työpöytäni äärestä suoria parannusehdotuksia isoille pomoille saatika unisille poliitikoillemme. Olet lukenut jo reilut 2000 sanaa purkaustani, joten ihme jos jaksat olla vielä edes messissä. Mutta voitaisiinko me ihan oikeasti tehdä jotain sille, että kaltaisemme maa Norja voittaa 35 mitalia ja 18 kultaa enemmän kuin me, Suomi? Kaltaisellamme tarkoitan väkilukua ja samankaltaisia olosuhteita, ei siellä Norjassa yhtään parempi tai helpompi hiihtää tai laskea ole. Ja ainiin, voittaahan ne meidät kaikissa kesälajeissakin jo nykypäivänä, tai oikeastaan jo viimeiset 10 vuotta ovat piesseet lajissa kuin lajissa.
Pitäisikö sitä itse urheilemista ja treenaamista jotenkin arvottaa korkeammalle täällä meidän hölmölässä? Ihan pari esimerkkiä.
Tarkoitus ei ole yleistää, mutta yleistän kuitenkin. Se, että Suomessa alakouluikäisestä saakka opettajat nauravat sinut pihalle, jos mailat, pallot ja sukset kiinnostavat koulukirjoja enemmän. Jos treenit, kisat tai pelit menevät 8. luokan matikantunnin kanssa päällekkäin, on Wilma-anomus täytynyt täyttää vähintään 14 työpäivää ennen poissaoloa.
Sitten kun mennään vuosia eteenpäin, haluat esimerkiksi lukea ylioppilaaksi samalla kun treenaat 6-8 tuntia päivässä ja elät 24/7 urheilijan elämää, se ei käy, koska oppitunneilla on pakko käydä, sillä et voi oppia etkä valmistua ilman läsnäoloa oppitunnilla, jota todennäköisesti vetää joku fysiikan tohtori, jonka olisi pitänyt saada jo lama-aikoina jäädä sairaseläkkeelle.
Sitten, kun vihdoin olet saavuttanut jonkun levelin urallasi, myöntää valtio/olympiakomitea/
Suomalaisessa joukkueurheilussa taas katsojia ei saada enää otteluihin ja tapahtumiin paikalle, paljon mukavampaa kun on katsoa matsit kotisohvalta kinkkupaketti masun päällä, ja jos oikein tosi-fani olet, saatat tilata Temusta kahdella eurolla kannattamasi seuran lippiksen, ettei vahingossakaan joukkue saa tästä omaansa. Tämä johtaa seurojen ahdinkoon ja ottelulippujen hintojen nousuun, eli lumipallo vyöryy jo kovaa vauhtia. Korona-ajoista lähtien katsojaluvut ovat roimassa laskussa, varsinkin pienemmissä palloilulajeissa.
Tuntuu, että joka toinen pääsarjatason palloiluseura elvyttää tänä päivänä toimintaansa sillä, että kerjätään rahaa kannattajilta, kun ei heitä paikankaan päälle saada. Esimerkkinä näissä usein vastineeksi saat vaihtopelaajan lämmittelypaitaan kirpun kokoisella tekstillä nimesi – huokeaan 100 euron hintaan. Ei sekään kannattajia hirveästi motivoi. Menkää paikan päälle, täyttäkää katsomot, koronahössötykset loppuivat 5 vuotta sitten! Näin edistätte parhaiten suomalaista joukkueurheilua.
Kaikki yllä mainitsemani johtaa siihen, että myös sponsorit jättäytyvät sivuun toiminnan tukemisesta, koska markkina-arvoa ja näkyvyyttä ei ole. Nyt pelaajat eli urheilijat itse joutuvat jääkiekon miesten pääsarjatasoa lukuunottamatta maksamaan ennen näkemättömän kokoisia summia urheilustaan, vaikka monessa muussa maassa ja niiden sarjoissa olisivat ammattilaisia. Tietenkin jalkapallon, koripallon, salibandyn ja lentopallon suomalaiset kärkinimet tulevat itse urheilemisellaan toimeen, mutta keskikastin kaverina et itseäsi urheilulla elätä, saatika tule edes sen verran toimeen, ettei ”oikeissa töissä” tarvitsisi käydä. Sen ohessa että treenaat 9 kertaa joukkueen kanssa viikossa + 2 matsia ympäri Suomea/Eurooppaa.
Ja tässä kohtaa todettakoon, että puhun miesten joukkueurheilusta. Naisjoukkueurheilijat, jotka pystyvät täyspäiväisesti harjoittamaan Suomessa ammattiaan, ovat laskettavissa sormilla.
Ja ei, Suomessa ei ole koskaan ollutkaan tilannetta, että jokaisen lajin jokainen pääsarjatason pelaaja elättäisi itsensä lajinsa harjoittamisella, mutta täyspäiväisten ammattilaisten osuus oli ennen suurempi.
Tulee vaan mieleen, että mitenköhän Norjassa ja Ruotissa on asioiden laita? Miten esimerkiksi heidän koulutusjärjestelmä ja arvomaailma lapsuudesta lähtien eroaa? Näissä maissa on oltava erilainen suhtautuminen ja motivaatio urheilua ja urheilijoita kohtaan. Ja tämän myötä urheilijan elämä ja valinta siitä, että tähtää huipulle, on varmasti helpompaa.
Sattuisiko kellään lukijalla olemaan mitään kosketusta näiden maiden toimintaan, jotta voisi vahvistaa epäilyni?
Kun Suomessa me vain odotamme, että menestystä tulee ja silloin tällöin maastamme putkahtaa Iivon kaltaisia tähdenlentoja olympialaduille.
Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Kertokaa ja kommentoikaa!
Tällä hetkellä ei ole kommentteja.Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!