Valavuori: Älkää uskoko ”tutkijoiden” monilajisuus-horinaa, jos lapsi haluaa huippu-urheilijaksi

Niin kioskilla on moni jopa urheilussa pitkään toiminut, että pakko tämä on kirjoittaa auki. Termit ja ymmärrys ovat aivan kuistilla, kun puhutaan lasten ja nuorten kilpaurheilusta ja huipulle tähtäämisestä. Ja sanon jo tässä kohtaa tämän, Suomen huipulle tähtääminen ei tarkoita huipulle tähtäämistä, ellei sitten lajinasi ole pesäpallo tai ringette.

Jatkuvasti maalaillaan kuvaa, jossa monilajisuus olisi edellytys huipulle, kun se ei sitä ole, vaan monipuolisuus. Liiallinen ja liian pitkään jatkuva monilajisuus johtaa lopulta useissa lajeissa siihen, että annat kaikissa kilpailuetua ulos ja sinusta tulee kaikessa tasaisen paska. Urheilullinen yksipuolisuus ei sekään ole hyvä asia, se johtaa varhaisiin vammoihin ja kroppa kehittyy väärin.

Liikunnallinen monipuolisuus on hyve, silti monilajisuuden perään huutavien ”tutkijoiden” mittarit ja termit ovat vääristyneitä. Lähes aina kaikilla huipulle päässeillä on ollut jo melko varhain selkeä pääpainolaji, muut lajit ovat olleet tukena. Huippua ei saavuteta tekemällä vähän kaikkea tasapuolisesti, niin jäädään kaikissa lajeissa tasapuolisesti huonommaksi ja kärki karkaa. Hyvä myös muistaa, että nykyisin moni laji tarjoaa jo itsessään sen monipuolisuuden ja monilajisuuden.

Vaikka itsekin vannon monipuolisuuden nimiin, on tuo termi kääntynyt itseään vastaan. On paljon lajeja, joissa huipun tavoittelu ei ole mahdollista ilman melko varhaista ja selkeää päälajivalintaa. Muuten annat liikaa kilpailuetua ulos ja juna menee. Suomen huipulle voit toki silti päästä, maailman huipulle et. Ja sitten tosiaan kerrotaan ties minkä työryhmän totuuksina, että no sekin harrasti kahdeksaa lajia, hiihti, työnsi kuulaa, kiipeili puissa, heitti perkeleesti kiviä kesäisin, opetteli Ukko-Nooasta hyvät rytmit ja pääsi siksi futiksen huipulle. Ei. Harrastaminen ja absoluuttisen huipun tavoittelu on kaksi täysin eri asiaa ja jälkimmäinen vaatii yhä varhaisempaa painotusta erittäin monissa lajeissa.


[aces-casinos-4 items_number=”3″ external_link=”1″ category=”” items_id=”3850,3670,3766″ game_id=”” order=”DESC” orderby=”rating” title=””]

Jari Litmanen asui jalkapallokentillä ja jalkapallon kanssa pienestä pitäen. Toistomäärät olivat hurjia, etenkin omalla ajalla. Litti pelasi nuorena futista kolmessa eri jengissä samaan aikaan ja usein paljon vanhempiaan vastaan, nuori Litti ja tuleva kuningas sai koko ajan erilaista vastetta sekä ärsykettä. Jääkiekko toimi erinomaisena tukilajina talvisin ja Litti höntsäsi paljon muutakin kuten tuon ajan nuoret tekivät. Futis oli koko ajan päälaji. Tarinassa on aika paljon samaa kuin Selänteen jääkiekossa ja futiksessa, joissa Finnish Flash oli molemmissa ikäluokkansa kärkeä, mutta jääkiekko oli selkeä painopistelaji. Sama koskee Jarkko Niemisen tarinaa tenniksessä ja muissa lajeissa, tennis oli vaipoista lähtien pääpainolaji ja muut lajit kulkivat mukana siihen asti, kunnes aika loppui kesken. Litistä puhuttaessa on myös hyvä muistaa, että kyseessä on täysin poikkeuksen poikkeuksen poikkeus. Maailman pelatuimman pelin maailman parhaaksi tuleminen on koko suomalaisen urheiluhistorian suurin suoritus.

Tuoreesta tenniksen Grand Slam -voittajasta Jannik Sinneristä kerrotaan satuja, että Sinner aloitti tenniksen vasta myöhään. Tämäkin on täyttä bullshittiä. Sinnerillä oli kaksi lajia 12-vuotiaaksi asti: Alppihiihto ja tennis, kunnes Sinner muutti 13-vuotiaana tennisakatemiaan ja treenasi jo silloin kuin ammattilaisurheilija. Tenniksen TOP-100 listassa ei ole yleensä ainuttakaan pelaajaa, joka ei olisi erikoistunut varhain ja ettei tennismaila olisi ollut säännöllisesti kädessä jo pienestä alkaen. Tennis on varhaisen erikoistumisen laji ja tätä tukevat kaikki tilastot. Samoin jalkapallo on huomattavasti varhaisemman erikoistumisen laji kuin vaikkapa koripallo, jossa pituustekijä on erittäin määrittävä ja suurimmalla osamalla meistä on viety edellytykset pärjätä koriksessa jo hedelmöitysvaiheessa, itse kuulun tähän kastiin. Huipulle päätyneistä futareista valtaosalla on ollut futis pääpainolajina jo varsin nuoresta ja toistomäärät omalla ajalla ovat olleet merkittäviä, vaikkakin mukana on kulkenut myös muita lajeja. Huippu-uimareista, kuten Sievisestä, Kasviosta ja Seppälästä lienee turha edes mainita kuinka varhaisessa vaikeessa iskettiin all-in. Sama koskee Kalle Palanderia ja Tanja Poutiaista, toistot ja omistautuminen olivat hurjalla tasolla jo todella varhain. Ja kyllä, Palanderkin oli ”monilajinen”, huitoi jääpallosta säännöllisesti ohi jossain Tornion pimeillä jäillä silloin tällöin.

Toki edelleen on ammatteja tarjoavia lajeja, joissa absoluuttisen huipun tavoittelu ei vaadi kohtuullisen varhaista erikoistumista ja hurjaa toistomäärää. Esimerkiksi golf, maailman vaikein pallopeli, antaa mahdollisuuden myöhäiselle erikoistumiselle, toki toistoja pitää siinäkin olla takana, jotta voit edes ohuesti unelmoida lajin huipusta. Näitä tilastollisia faktoja lajien dna:sta olisi hyvätä avata kaikkien urheilevien lasten vanhemmille ja ihan oikeilla termeillä, siis sellaisten lasten vanhemmille, joiden lapset haluavat tavoitella huippua. Nimittäin kun näistä ei jaeta tarpeeksi tietoa, tulee monille ikäviä yllätyksiä myöhemmällä iällä. Samoin tulisi jakaa paljon enemmän tietoutta mitkä lajit ylipäänsä tarjoavat edes ohuen mahdollisuuden ammattiin, moni umpihullun määrän treeniä vaativa laji, kuten vaikkapa voimistelu ja taitoluistelu, ne eivät tarjoa pitkäkestoiseen ammattiin oikein minkäänlaista mahdollisuutta, koska lajeilla ei ole tarpeeksi suurta media-arvoa ja yleisöä, eli palkanmaksajia ja urakaari loppuu yleensä jo hyvin nuorena.

Urheiluammattilaisuus on monen lapsen haave ja unelma, erittäin epätodennäköinen sellainen, mutta mahdollinen. Lasten unelmille tulee antaa mahdollisuus, oli sitten kyse urheilusta tai vaikkapa huippuviulistin urasta. Huippu-urheilussa, etenkin palloilulajeissa on tarkoituksena hankkia etua vastustajaan nähden. Nykyisellä suomalaisella mallilla sitä etua annetaan jatkuvasti pois ja aivan turhaan, koska ei ymmärretä lajien vaatimustasoja ja toistomääriä. Ohjattujen joukkueharjoitteiden määrä on viety aivan tappiin ja yli, eikä yhtäkään huippua synny vain ohjatuissa harjoituksissa, joissa vilistelee samaan aikaan kymmeniä lapsia ja toistomäärät jäävät olemattomiksi.

Kuten aiemmassa kolumnissani kirjoitin, lasten kilpaurheilusta on meidän aikuisten toimesta tehty aivan liian vakavaa, samasta aiheesta puhui Teemu Selänne. Hiotaan pelitaktiikoita, rakennellaan pelisysteemejä, matkustellaan useita tunteja pelaamaan peliä, joissa kosketuksia tulee muutaman minuutin ajan ja ties mitä hevonhumppaa, kun kaiken keskiössä pitäisi olla peli-ilo ja nautinto, lupa haastaa ja tehdä virheitä silläkin uhalla, että matsi saatetaan hävitä. Tarkempien taktiikoiden aika tulee kyllä.

On myös tärkeää muistaa, että lapset ovat lapsia. Aikuisten on turhaa painaa kaasua pohjaan ja kiristää ruuveja tappiin liian varhain, kaikki tulee lähteä lapsesta itsestään. Liian moni lopettaa liian aikaisin, koska maksimit on haettu liian varhain, jopa ennen murrosikää pelkät juniorimestaruudet mielessä. Liian moni lopettaa liian aikaisin myös siksi, että ei opi lajia koska omalla ajalla tehdyt harjoitteet / hauskanpito / kavereiden kanssa kikkailu ovat lähellä nollaa ja kärki karkaa liian kauas. Vanhemmat kuskaavat ohjattuihin treeneihin vaikka väkisin, katsos kun ne on perkele maksettu, katsovat treenit, huutavat ties mitä törppöohjeita kesken pelien, lapsi on aivan ihmeissään kesken pelin katsoessaan vanhempaansa vaikka pitäisi katsoa joukkuekavereita ja vastustajia.

Juniorimestaruuksilla ei ole lopulta paskankaan väliä, ei etenkään joukkuelajeissa, joissa monesti sattuma tai perheen asuinpaikka määrittää sen kuinka hyvään junnujengiin päädyt. Lauri Markkanen ei tainnut voittaa Suomessa koskaan yhtään mitään, mutta ihan hyvä urheilija hänestä kasvoi. Wayne Gretzkyn junnujengi hävisi aina samalle jengille, aina voittaneesta joukkueesta ei tullut yhtään ammattilaisjääkiekkoilijaa. Lasten kilpaurheilun ensisijaisena tavoitteena tulisi olla yksilöiden kehitys, ei joukkueen menestys. Heikompikin valmentaja saa kyllä rakennettua taktista etua joukkueelleen jo varhaisessa vaiheessa, etenkin kun fyysiset erot ovat suuria, mutta se kostautuu myöhemmin ja kovaa.

Huippua tavoittelevista yli 99% ei koskaan saavuta unelmaansa, kenties juuri siksi se on niin houkutteleva. Mutta sen voin taata, että se matka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan kannattaa tehdä. Tavoitteellinen kilpaurheilu opettaa nuorille taitoja, joita ei koulunpenkiltä tai kaupan hyllyltä saa, ja ne taidot sekä ihmissuhteet kantavat lopun elämää. Ihan pienet pettymykset eivät aikuisena paljoa horjuta, eikä olla heti hakemassa lääkärin diagnoosia kun harmittaa.

.

[aces-casinos-4 items_number=”3″ external_link=”1″ category=”” items_id=”3850,3670,3766″ game_id=”” order=”DESC” orderby=”rating” title=””]