Arsenal on Valioliigan mestari vuosimallia 2026.
Minä en siihen vieläkään kolme päivää sitten uskonut. Eikä uskonut moni muukaan. Mutta Valioliigaa ei sattumalla ja tsägällä voiteta. On tullut aika nöyrtyä, ja myöntää olleensa väärässä. Suosittelen kaikille, viimeistään nyt. Annetaan mestarille sen ansaitsema kunnia.
Kyseenalaisia tuomioita, erikoistilanne-pomppumaaleja, säikähdyksellä selviämisiä, kymmenellä miehellä puolustettuja ”anti-futis”-voittoja. Tässä kohtaa, kun kausi on ohi, voidaan sanoa, että mitä sitten? Paras on paras. Tavalla, millä mestaruus tulee, ei ole väliä tuon taivaallista. Ja ne pomput ja tsägä-maalit, nekin on ansaittava ja niitä tarvitaan, kun halutaan voittaa.
Onnea Arsenal ja kaikki sen uskolliset fanit.
Arsenal ja Mikel Arteta kasvoivat voittajiksi
22 vuotta se otti. Joillain se ottaa satojakin vuosia, mutta Gunners, joka on pyörinyt Valioliigan kärjessä koko tuon ajan, on aina onnistunut jollain ihmeen tavalla väistelemään mestaruuksia. Nyt se teki sen, mitä piti. Mikel Arteta teki sen, mitä hänen piti säilyttääkseen työpaikkansa. Tämä oli viimeinen kuulutus ja Arteta löysi keinot vastata siihen. Nyt, kun se isoin apina on karistettu harteilta, on Gunnersilla latu auki. Nyt Arsenalista ja Artetasta voidaan vihdoin käyttää termiä ’voittajat’.
Se, miten Tykkimiehet kokosivat rivinsä ja tulivat ovista sisään uudella ilmeellä huhtikuisen City-tappion jäljiltä, oli vaikuttavaa. Siitä kuuluu kunnia sekä pelaajille, että Artetalle. Joukkue näytti sellaista luonnetta, jota koko seura ei ollut kyennyt näyttämään 22 vuoteen. Se pelillinen harppaus, minkä joukkue huhti- ja toukokuun välillä otti, on syy numero yksi mestaruuteen. Ja se harppaus tuli kuin tyhjästä. Mitään merkkejä ryhdistäytymisestä ei esimerkiksi City-ottelussa näkynyt. Juuri sen vuoksi muun muassa allekirjoittanut monen muun median tavoin leimasi joukkueen ja Artetan pelleiksi. Samoiksi pelleiksi, jotka tykki-logoa edelliset kolme vuosikymmentä keväästä toiseen häpäisivät.
Arsenal onnistui kuitenkin palauttamaan syksyisen vireensä ja peli-ilmeensä kevään kovimpiin peleihin. Peleihin, joissa painetila oli tapissa. Peleihin, joista punapaitaiset olivat 22 vuoden ajan tavallisesti poistuneet leuat rinnassaan, häviäjinä.
Artetaan luotettiin ja nyt se luotto kantoi hedelmää. Seitsemän vuotta sai Arteta aikaa rakentaa. Näistä seitsemästä vuodesta ensimmäiset viisi-kuusi vuotta hyvinkin rauhallisin mielin. Seurajohto seisoi Artetan takana. Arteta sai vuosi toisensa jälkeen haluamansa instrumentit käsiinsä ja hänen työnsä tehtiin mahdollisimman helpoksi.
Mitään rupusakkia ei Arteta siis mestaruuteen tyhjästä hilannut. Sen vuoksi en vuoden valmentaja -pystiä vielä monen Arsenal-fanin tavoin Artetan käsiin luovuttaisi, mutta kunnia on annettava sille, kelle se kuuluu. Esimerkiksi Unai Emery ei tehnyt Arsenalista Artetan tavoin mestaria.
Tosin, ei Arsenal vieläkään pelaajalistaltaan ollut eikä ole mikään ylivertainen ja voittamaton nippu. Se on nippu, joka ollaan muovattu oikeista palasista viimeisen päälle kuntoon. Oikeat pelaajat oikeissa rooleissa, oikeassa pelitavassa. Arteta hioi seitsemässä vuodessa jalokivistä timantteja. Monessa muussa seurassa sitä seitsemää vuotta ei olisi annettu. Mutta se on Arsenalin tapa. Ollut Arsene Wengerin ajoista saakka. Ja tällä kaudella Arteta löysi vihdoin ne viimeiset eväät ja keinot voittoon.
Menneen 22 vuoden aikana suurseuran menestys ei ole koskaan jäänyt kiinni siitä, etteikö pelaajat tai valmennus olisi tarpeeksi hyviä. Kärjessä Arsenal on aina keikkunutkin ja eväät useampaankin mestaruuteen olisi ollut. Lukuisat sulamiset ja rimanalitukset ovat puhtaasti juontaneet juurensa henkimaailman puoleen. Nyt, kun pelaajat ja ihmiset seurassa tiedostavat pystyvänsä voittoon ja pitävät itseään vihdoin voittajina, näen suuret pirun sarvet kasvavan tässä ryhmässä. Arsenal on nyt uhka ja pelote jokaiselle vastustajalle, jokaisessa kilpailussa. Ja sitä se tulee olemaan pitkään. Niin pitkään, kun esimerkiksi Declan Ricen, Gabrielin ja Bukayo Sakan kaltaiset tähdet seuraa kannattelee.
Varsinkin Valioliigassa pahimpien kilpakumppaneiden ollessa erinäisten pyörremyrskyjen keskellä, voidaan jo helposti todeta Tykkimiesten olevan ennakkosuosikki myös seuraavaan kauteen lähdettäessä. Kahden pahimman kilpailijan, Manchester Cityn ja Liverpoolin leireissä ei ole vieläkään täyttä varmuutta edes siitä, kuka seurassa ottaa syksyllä ohjat.
Katseet tulevaan – onko kenestäkään haastajaksi ensi kaudella?
Kuka Arsenalin sitten haastaa? Sepä se, ei välttämättä kukaan. Todistammeko jopa uuden dynastian alkua? Mahdollisesti.
Tuoreen mestaruuden ansiosta Arsenalissa on viimeistään nyt kaikki niin hyvin, kun olla ja voi. Ei kriittisiä kehityskohteita. Pelaajat ovat tyytyväisiä rooleihinsa. Arsenal lähtee puolustamaan mestaruutta nyt pitkälti samoilla avainpelaajilla jo aikalailla neljättä kautta putkeen. Sen vuoksi he ovat Britteinsaarten ykkönen. Pitkäjänteinen työ, pieni vaihtuvuus ja pysyvyys pelaajistossa jo useamman kauden ajan. Siinä on syitä siihen, miksi nyt Lontoossa ollaan siellä, missä ollaan.
Mihin suuntaan manttelinperijä-Marescan Manchester City lähtee?
Maanantaina ilmoitettiin Pep Guardiolan lähtevän Cityn peräsimestä kauden päätteeksi, joten Manchesterin siniset joutuvat etsimään itselleen uuden pääkäskijän ensimmäistä kertaa 10 vuoteen. Kelle tahansa managerille hyppääminen tähän paikkaan, tällaisen dynastia-ajanjakson jälkeen, on kova rasti.
Pepin saappaita ollaan kovaa vauhtia sovittamassa ex-Chelsealuotsi Enzo Marescalle. Maresca ei kriisi-Chelseassa ollessaan mitenkään säväyttänyt. Paikka ei ollut tietenkään helppo, joten Valioliigan 4. sija kaudelta 24-25, Konferenssiliigan voitto sekä Club World Cupin voitto ovat kelpo saavutuksia. Mutta Pep Guardiola hän ei ole, eikä tule olemaankaan.
Millaisen onnistumisikkunan Cityn johto Marescalle antaa? Jos tulosta ei esimerkiksi ensi kaudella synny, näkeekö Maresca toista vuottaan? Vai saako italialainen työrauhan rakentaa uutta 10 vuoden menestyspätkää? Oli miten oli, en usko, että tämän ison muutoksen läpi käyvä manchesterilaispoppoo pistää valmista ja voittavaa Arsenalia nykyistä ahtaammalle.
Liverpool parantaa – riittääkö silti?
Kuluneen Valioliiga kauden isoimmasta pettymyksestä ja mahalaskusta vastasi Liverpool ja Arne Slot. Näytöstyyliin edelliskauden mestaruuden napannut ryhmä teki kesän siirtoikkunassa seuran ennätyshankinnat kertaa kaksi. Kaikki näytti hyvältä kauden alkuun, lukuun ottamatta kesällä tapahtunutta Liverpool-pelaaja Diogo Jotan traagista kuolemaa. Tragedia vaikutti varmasti joukkueen valmistautumiseen, mutta sen taakse se ei floppikauttaan voi piilottaa. Eikä piilotakkaan.
Uudet hankinnat eivät istuneet pelisysteemiin halutulla tavalla, kärkimiehet Alexander Isak ja Hugo Ekitike olivat vuorotellen pitkät ajanjaksot sivussa, ja seuran tähti, tai oikeastaan kruununperijä, Mo Salah vanheni 10 vuotta ja jättääkin seuran viikonloppuna. Näiden ongelmien edessä Arne Slot ei löytänyt keinoja koko vuonna.
Se, että Slot raahasi Liverpoolin kuitenkin ensi kaudeksi Mestarien liigaan ja onnistui samaisen kilpailun runkosarjassa ok-tasolla kuluneella kaudella, pelasti Slotin työpaikan. Mutta kahta kautta putkeen nyky-Liverpoolissa ei katsella tällaista, että tiputaan mestaruuskamppailusta ennen joulua. Mikäli Slot ei olisi debyyttikaudellaan vienyt Liverpoolia mestaruuteen, olisi hän jo viime joulun päässyt viettämään kotimaahansa Hollantiin. Nyt Slot sai viedä kauden läpi vain ja ainoastaan edellisen mestaruuden hypellä.
Potentiaalia Liverpoolissa on valtavasti ja en millään jaksa uskoa kuluneen kauden kaltaiseen mahalaskuun uudestaan. Mutta onko Slot silti oikea mies Liverpoolin kaltaiselle jättiläiselle? Pitkässä juoksussa.
Jos viime kauden mestaruus tosiaan tuli ikään kuin Jürgen Kloppin ”höyryillä” ja nyt pitäisi itse luoda uskottavaa peli-identiteettiä, pelkään, että Slotilla tulee taktinen osaaminen vastaan. Hän ei ehkä ole tarpeeksi visionääri näihin piireihin. Jos Poolin seuraava kausi alkaa vähääkään tahmeasti, se etsii kentän laidalle uuden käskijän. Harmi, että seuralegenda Xabi Alonso ehti jo mennä nenän edestä Chelseaan.
Chelseaa ei lasketa mestaruustaistoon – saako Alonso tehtyä sinisistä edes kiusankappaletta?
Chelsea taas oli Valioliigan huonoin joukkue 2026 vuoden puolella. Ei tilastollisesti tai pistesarakkeeltaan, mutta pelillisesti ja odotusarvoihin nähden. Näin läpimätää Chelseaa ei ole koskaan aiemmin nähty. Vaikka kriisejä tuntuu olevan vuosi toisensa jälkeen, tällaisen sonnan tasolle ei ole koskaan vajottu.
Onko Xabi Alonsosta palauttamaan Chelsean uskottavuus edes lähelle entistä? Se nimittäin tulee olemaan Alonson tärkein duuni. Ylihintaisen joukkueen materiaali ja kokemus ei tule riittämään lähellekään mestaruutta. Tämän ryhmän parsiminen top 4-sijoille vaatisi jo Xabilta aikamoisia taikatemppuja. Mutta Alonson palkkaaminen on askel oikeaan suuntaan. Nyt puikkoihin tulee arvostettu ja menestynyt jalkapallopersoona, viime aikoina puikoissa kun pyörinyt kaiken maailman nörttejä, jotka eivät saaneet mitään otetta Chelsean kaulatatuoiduista diivoista.
Alonso on väläyttänyt erinomaista valmennusosaamistaan nopeasti kentän laidalle siirryttyään, mutta Real Madridissa vastaan tuli auktoriteetin puute. Tosin Mbappen ja Vini Juniorin kaltaisiin egoihin on vaikea saada kenenkään otetta. Senpä vuoksi Jose-setä Los Blancosin riveihin palkattiin. Mielenkiinnolla odotankin, saako Xabi lontoolaisdiivoista tarvittavan otteen, jotta seura saadaan nykytilastaan ylös. Kaiken pitää tapahtua nopeasti, Chelseassa ei aikaa anneta. Jos kärkisijat ovat karanneet vuodenvaihteessa, saa Alonso etsiä heti uutta osoitetta.
Minkä verran heikentyvät sarjan piristysruiskeet, Aston Villa ja Bournemouth?
Hyvät kaudet pelanneet Aston Villa ja Bournemouth tulevat taas valitettavasti sieltä kakkoskorista. Mitä tarkoitan kakkoskorilla, on se, että kakkoskorin seurat tavallisesti myy menestyskausiensa päätteeksi parhaat eteenpäin. Pelaajat ja valmentajan.
Esimerkiksi Bournemouth tulee heikentymään varmuudella pelkästään sen takia, että loistavasti onnistunut pääkäskijä Andoni Iraola lähtee. Kesken kauden lähti jo ykköstykki Antoine Semenyo ja kesällä lähtee ykköspuolustaja Marcos Senesi. Hänkin todennäköisesti johonkin suurempaan Valioliiga-seuraan.
Jos Bournemouth olisi pari kautta rakentanut tämän kautiselle pohjalle, olisi voitu puhua tulevasta kärkijoukkueesta, mutta näin se on Briteissä viimeiset 30 vuotta mennyt. Mestaruudet jaetaan ManU:n, Cityn, Liverpoolin, Chelsean ja Arsenalin kesken. Lukuunottamatta kausi 15-16 ja Leicester City. Maailman kahdeksas ihme. Näiden viiden joukkueen ulkopuolelta ei tule enää mestareita nykysukupolven elinaikana, varsinkin, kun raha merkkaa vuosi vuodelta enemmän. Ryan Reynoldsin somejoukkue Wrexham voi tulla parinkymmenen vuoden päästä.
Aston Villa on nyt useamman kauden putkeen jättänyt isoja seuroja taakseen, eilen tuli Eurooppa-liigan mestaruus ja kärkisijat ovat jo tuttuja, mutta ei vaan riitä materiaali. Todennäköisesti joukkueen ykköstähti Morgan Rogerskin pakkaa laukkunsa kauden päätteeksi ja suuntaa isompiin ympyröihin.
Unai Emery on tehnyt fantastista työtä Villan peräsimessä ja Villa tulee varmasti pelaamaan myös ensi kaudella Mestarien liiga -paikoista, mutta Arsenalin haastamiseksi tarvittaisiin muutama sata miljoona lisää. Kylmä fakta.
Jos Villa saa Rogersia lukuun ottamatta pidettyä suurimman osan avainpelaajistaan, voi Villasta olla jopa taistelemaan sijoista 2.-3.. Sen verran laadukkaan pohjan Emery on saanut Villaan luotua, mutta 38 otteluun mahtui tälläkin kaudella liikaa ohipelejä. Tällaisten ohipelien määrä pitäisi pystyä puolittamaan, jos mielii olla edes mestaruustaistossa mukana keväällä.
Manchester United on palannut
Nostetaan vielä yksi joukkue ”Big Sixistä” pöydälle. Se ei muuten ole Tottenham. Ei voida puhua seurasta, joka ei välttämättä pelaa koko liigaa ensi kaudella. Tottenham voi keskittyä lopun vuosikymmenen sarjapaikkansa säilyttämiseen.
Nostetaan siis pöydälle Manchester United. Michael Carrick ja ManU pesivät tällä kaudella, oikeastaan kauden jälkimmäisellä puolikkaalla, kasvonsa. ManU on ollut yhdessä Arsenalin kanssa parjatuin englantilaisseura viime vuodet, nämä kaksi ovat oikeastaan tulleet ihan meemiksi Brittein Saarella. Nyt heille ei naura enää kukaan. Nämä kaksi ovat minun papereissani kärkikaksikko ensi kaudelle. Ja ManU tulee olemaan Arsenalin pahin haastaja.
On miellyttävää sanoa tuo ääneen. 2000-luvun alun ”rivarlyt” näiden jättiläisten välillä. Tulkaa pliis takaisin. Jo ensi kaudelle.
Tuntuu siltä, että Old Trafford sai värit takaisin ensimmäistä kertaa Sir Alexin eläköitymisen jälkeen. Viimeiset 13 vuotta ovat olleet suurimmaksi osaksi hyvin mauttomia ja hajuttomia. Satunnaisia onnistumisia ja ok-kausia, silloin tällöin hyvin esiintyneitä pelaajia. Mutta kaukana on oltu niistä ajoista, kun Manchester United oli vielä Manchester United.
Seuraa syövytti viime kauden ja alkusyksyn entisestään miesten deodorant-mainoskasvo Ruben Amorim. En nyt jaksa edes aloittaa, mutta voi tsiisus mikä sirkuspelle sekin jätkä oli. Mielestäni kaveri sai kenkää 8 kuukautta liian myöhään.
Nyt on uudet tuulet ja talossa uusi johtaja. Seuralegenda Michael Carrick. Apulaisvalmentajana useamman kauden viihtynyt Carrick otti nyt toisen kerran urallaan joukkueen ”väliaikeisesti” haltuun. Veikkaan, että tämä väliaikaisuus tulee venymään vielä monella vuodella.
Michael Carrick oli pelaaja, jolla hiustyyli ja nappulakengät pysyivät koko 12-vuotisen ManU-uran ajan samoina. Pelipaita oli visusti housuissa. Ei tatuointeja, ei uusia hiustyylejä- ja värejä joka matsiin, ei ranne- tai sormiteippejä, ei AirPod-koteloita säärisuojien tilalla, maksimissaan kaksiväriset nappulakengät. Ei salalomamatkoja, ei draamaa valmentajan tai seuran kanssa. Ei selittelyjä haastatteluissa tai sosiaalisessa mediassa, ei anteeksipyyntö-dialogeja Instagramissa. Oliko Carrickilla edes sosiaalisen median käyttäjää? Tuskin.
Michael Carrick oli Jalkapalloilija. Vain, ja ainoastaan Jalkapalloilija. Ja nyt tämä entinen Jalkapalloilija, joka tuntee seuran asiat paremmin kuin kotiasiansa, on tullut muuttamaan Manchester Unitedin tulehtuneen kulttuurin. Lahjakkaat 20-vuotiaat nuoret miljonäärit on pistetty kuriin ja nuhteeseen. Some-draama -kulttuuri loppui kuin seinään. Ja nyt Manchester United näyttää jalkapallojoukkueelta.
Pahoittelut, innostuin vähän. Tässähän oikein hengästyy. Siirrytään pelillisiin aspekteihin.
ManU:lla on kaikki eväät haastaa Arsenalia. Hekään eivät ole Sir Alexin jälkeen koskaan huonolla joukkueella lähteneet kauteen. Ongelmat ovat piilleet pukuhuoneessa. Arvoissa ja tahratussa kulttuurissa ja ilmapiirissä.
Kulunut kausi oli lähdössä jälleen tutuille raiteille, nuorissa pelaajissa ja joukkueen tähdissä näkyi turhautuminen ja haluttomuus jo suunnilleen kolmen ottelukierroksen jälkeen. Seurajohto reagoi, joskin myöhässä, mutta reagoi kumminkin, ja Carrick tuli pelastamaan jälleen kerran raiteilta suistunutta ManU:n junaa. Se juna tyssäsi Carrickin nahkaisiin Puma Kingeihin nopeasti.
Vaikea sanoa, mitä kaikkea Carrick on muuttanut esimerkiksi harjoittelussa, mutta jokin asia siellä pukuhuoneessa ja joukkueen sisällä on muuttunut. Syksyn ja tämän päivän peli-ilmeessä ero on kuin yöllä ja päivällä.
31-vuotias Bruno Fernandes pelasi uransa parhaan kauden. 34-vuotias Casemiro palasi Real Madrid-aikojen tasolleen. Uudet kärki-hankinnat, Matheus Cunha ja Benjamin Sesko pelasivat vapautuneemmin ja tulosta alkoi tulla.
Kaikki kärkijoukkueet kaatuivat keskinäisissä otteluissa. ManU oli omissa papereissani koko liigan paras joukkue vuoden 26 puolella.
Nyt, jos joukkue pääsee lähtemään terveenä ensi kauteen, täydentää joukkuettaan sopivasti parilla hankinnalla ja kamerunilaistähti Bryan Mbeumo yltää viime kauden tasolleen, on Manchester United Arsenalille se pahin, ja mahdollisesti ainoa todellinen vihollinen.
Mitä Arsenal tekee oikein?
Kerrataan tiivistetysti, mikä Arsenalista teki mestarin tällä kaudella, nimenomaan pelillisesti. Ja mikä on syy sille, että juuri Arsenal saattaa olla rakentamassa tässä jotain suurta. Onko seura vasta dynastiansa alussa?
Arsenalin ja Artetan peli on viimeisen 3-4 kauden ajan rakennettu tiiviin ja luotettavan puolustuspelaamisen pohjalle. Maalintekopaikkoja ja maaleja ei tarvitse luoda liukuhihnalta ja jatkuvasti, kun oma alakerta pitää.
Tämän vuoksi Arsenalin peli on nojautunut vastustajaa väsyttävään, riskittömään pallonhallintaan. Silloin, kun maalipaikat ovat oikeasti olleet vähissä, on isot pelaajat nousseet esiin viimeistään erikoistilanteissa. ”Set piece specialistit”, Declan Rice tai Bukayo Saka pallon taakse ja Gabirel sekä William Saliba boksiin. Tämä tiesi aina vaaranpaikkaa. Ja usein myös toivottua lopputulosta, eli maalia.
Siitä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta jos se olisi helppoa, tekisivät muutkin sitä. Arsenal vaan on erikoistilanteissa jo toista vuotta putkeen maailman ylivoimainen ykkönen.
Mitä pidemmälle kausi eteni, sai Arsenal myös toivottua tulitukea kärkimiehiltään, tähtihankinta Viktor Gyökerekseltä ja Kai Havertzilta. Gyökeres ei aivan vastannut suurimpiin odotuksiin kuluneella kaudella, muttei tarvinnutkaan. Tosi asia on kuitenkin se, että isoissa peleissä Gyökereksen tulee tulevaisuudessa nousta paremmin esiin. Ja nyt, kun debyyttikausi on saatu pois alta ja mestaruus kotiin, tulee Gyökeres ensi kaudella olemaan terävämpi.
Kuvitelkaa se, kun tämän kauden Arsenaliin lisätään vielä kuuma Gyökeres ja plus kymmenen maalia tämän kautiseen. Alkaa heikompia hirvittää.
Arsenalin menestys tulevaisuudessa kuitenkin nojaa isoissa peleissä loistaneeseen David Rayaan, maailman parhaaseen puolustajaan Gabrieliin sekä maailman parhaaseen pohjapelaajaan Declan Riceen. Kaksi jälkimmäistä herraa ovat avainasemassa Arsenalin pelin tärkeimmillä osa-alueilla, eli puolustamisessa ja erikoistilanteissa. Ja he eivät ole menossa minnekään. Kuten eivät ole myöskään oma poika Bukayo Saka, jonka arvo nousi esiin taas viimeistään keväällä miehen palattua sairastuvalta.
Karkeasti sanottuna, Saka on puolet Arsenalin hyökkäyspelistä. Sakan ollessa terveenä, ei Arsenalin hyökkäyskalustosta puutu mitään. Vastaavasti taas Sakan poissaolo näkyy. Liikaa. Tätä ei voi oikein korjata, muuta kuin toivomalla, että Saka pysyy terveenä kauden tärkeimmillä hetkillä myös tulevaisuudessa. Tai sitten Arsenal saa luvan tuplata erikoistilanne-maalimääränsä. Tai Gyökereksen pystyttävä yksin 30 byyriin. Nimenomaan Gyökerekselle Sakan kunnossa oleminen on avainasemassa, niin vaisuksi ruotsalainen ajoittain jäi ilman aisapariaan.
Ensi lauantaina mahdollisuus historialliseen, isoon tuplaan – löytyykö vihdoin kengittäjä?
Arsenalilla on vielä yksi oikea peli pelattavana. Mestarien liigan finaali. Arsenal hakee sen historiansa ensimmäistä isokorvaista. Vain Chelsea on lontoolaisseuroista pystynyt tuon kilpailun voittamaan. Ja vieläpä kahdesti. Tämän kunnian pikkuveliasemaan vuosien saatossa joutunut Arsenal haluaa varmasti paikallisvastustajaltaan ottaa.
Kerran aiemmin on Arsenal finaaliin asti päässyt, vuonna 2006. Silloin Barcelona kaatoi lontoolaiset 2-1 finaalissa. Tällöin 72 minuuttia vajaalla pelannut Arsenal oli vartin päässä mestaruudesta. Tämä trauma on jäänyt uskollisimpien Arsenal-fanien mieleen ja nyt se olisi mahdollista karistaa pois.
Niin hassulta, kuin se kuulostaakin, oli Mestarien liigan voitto Tykkimiehille kauteen lähdettäessä vain kakkostavoite. Tärkein oli tämä jo voitettu Valioliigan mestaruus. Mutta. Nyt joukkue pystyy valmistautumaan lähes kahden viikon verran sataprosenttisesti Budapestin finaaliin. Tai ei välttämättä sataprosenttisesti, jotkut päivät lontoolaiset nimittäin pyhittävät mestaruusjuhlille, ansaitusti. Mutta pelillisesti katseet on jo käännetty kuun viimeiselle lauantaille.
Viekö tämä viimein voitettu, helpottava Valioliigan mestaruus kuitenkin parasta terää ryhmästä? Onko vielä nälkää. Varmasti on, mutta Mestarien liigan finaaliin lähdettäessä edes sata prosenttia ei riitä. Ainakin 110 on laitettava tiskiin ja kaikki muu suljettava ympäriltä jo hyvissä ajoin. Tyytyväisyys ei saa näkyä sekuntiakaan Budapestin viheriöllä. Ja uskonkin, että pieni tyytyväisyys alitajunnassa ja liian täysi maha koituu Arsenalin kohtaloksi. Muttei olisi ensimmäinen kerta, kun olen heidän suhteensa väärässä.
Joka vuosi kummeliliigan (Ligue 1) voittava PSG ei varmasti pyhitä päivääkään tämän kautiselle oman maan liigan mestaruusjuhlille. Siellä kaikki tekeminen on keskittynyt Mestarien liigan voittamiseen jo parin kuukauden ajan. Ellei jopa koko kauden ajan. Asetelma on juuri tässä tapauksessa PSG:lle paljon, paljon suotuisampi.
Kaikki tietävät myös PSG:n tämän hetkisen vireen. Maailman paras keskikentän kolmikko, maailman paras hyökkäys. Viimeiset kaksi Mestarien liiga -kevättä silkkaa dominanssia. En pidä mahdottomana, että nähtäisiin viime vuoden finaalin uusinta. PSG kun innostuu, jää kuka tahansa alle, ja pahasti. Se nähtiin viime keväänä.
Pelaajatunnelissa kannattaa jo panna merkille, millainen ilme Tykkimiehillä on kasvoillaan. Jos kehonkielestä on luettavissa vähääkään hyvän olon tunnetta viheriölle saapuessa, tulee pariisilainen hyeenalauma raatelemaan lontoolaiset palasiksi hyvin nopeasti.
Arsenalin loistava puolustus joutuu nyt testiin, jossa se ei ole vielä ollut. Jos Arsenal mielii ottaa tuplan ja kirjoittaa nimensä isoin kirjaimin historiankirjoihin, täytyy puolustuspään pelata elämänsä peli. Siihen päälle tarvitaan Bukayo Saka-Viktor Gyökeres/Kai Havertz -akselilta onnistuminen ja ainakin yksi erikoistilannemaali. Tämä on skenaario, joka toteutuessaan voisi Arsenalin siivittää tuplaan ja virallisesti käynnistää Tykkimiesten dynastian.
Tällä hetkellä ei ole kommentteja.Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!